Huh,

Viime yönä herättiin monet kerrat Lennin itkuun. Raahattiin poika viereemme joskus pimeinä yön tunteina (ei mitään havaintoa kellonajasta). Lenni itki ja heräili ja valitti, että on kuuma. Yritti sanoa "mun pii". Luultiin että poikaa pissattaa ja unen pöpperössä sönkötettiin, että siullahan on vaippa. Hyvä vanhemmat hyvä. Poika yritti sanoa, että on pipi. Vasta neljän jälkeen aamuyöstä tajuttiin, että sehän kaivaa korvaansa ja sitten kysyttäessä vastasi, että korva on kipeä. Uni ei tullut enää kellekkään ja aloin miettiä, että terveysasema aukeaa kahdeksalta vasta ja poika huutaa ja on tuskissaan, supolla ei ollut mitään vaikutusta. Tunnetusti Hatanpään terkkariin on aivan turha alkaa soitella seitsemän aikaan, silloin kun varsinainen soittoaika alkaa,  kun en ole vielä yhtään ainoaa kertaa onnistunut saamaan sieltä ketään puhelimitse kiinni. Kirosin miljoonannen kerran auton puutetta ja myöskin huonoa rahatilannetta. Hatanpäälle pitää mennä meiltä kahdella bussilla, sekin tuntui veemäiseltä vaihtoehdolta.

Noh, tultiin sitten siihen tulokseen, että taksilla mennään koko konkkaronkka, maksoi mitä maksoi. Antilla tosin alkaisi kahdeksalta tentti. Viiden maissa sitten huristettiin taksilla kohti Hatanpään päivystysasemaa, sitä ah niin ihanaa ja autuasta paikkaa. Olen kokenut kylmiä väreitä aina pelkästään kävellessäni ohi kyseisen paikan viimeisten kolmen vuoden ajan. Lennin murheet unohtuivat hetkeksi kivojen lelujen takia. Äiti sen sijaan meinasi saada paskahalvauksen pelkästä odotushuoneen näkemisestä. Sydän hakkaa, kurkkua kuristaa, se sama "lapsille tarkoitettu" sairaalasänky siellä samassa nurkassa, jota vasten kolme vuotta sitten hakkasin päätäni. Yhtä vähän henkilökuntaa yhtään missään kuin kolme vuotta sitten. Sama invavessa. Ne samat "ei läpikulkua" ovet joista lopulta syöksyin sisään viimeisillä voimillani pyytämään apua. Tuli pakokauhu ja paniikki, itku ja tuska. Onneksi Antti oli lohduttamassa.

Lennikin alkoi hermostua ja onneksi vain 45minuutin odottelun jälkeen (vaikka meidän lisäksi potilaita oli kin vain 1kpl) pääsimme lääkärin vastaanotolle. Lääkäri tuntui olevan aika pihalla, puhui mumisemalla ja sekavasti, eikä uskonut, että Lenni painaa 16 kiloa, piti punnita, vaikka Lenni karjui lattialla emmä haluaaaa. Lääkäri totesi, että kyllä sä haluat. Eihän se edes muistanut, että apteekin porukat ovat lakossa, juuri sen siunatun kerran kun meidän poika apteekista jotain tarvitsee. Että näin.

Huoneesta jossa lääkäri otti meidät vastaan, näin suoraan käytävän läpi avonaisista ovista siihen samaan huoneeseen, jossa makasin puolikoomaisen mummon kanssa kolme vuotta sittten. Näin sen saman  sängyn, jossa huusin kurkku suorana (herättäen sen mummon koomastaan)odottaen lääkäriä sillä aikaa, kun Antti hikoili odotushuoneessa kuullen huutoni sinne asti. Häntähän ei siis päästetty luokseni. Kaikki nämä kamalat mielikuvat tulivat rymisemällä takaisin, mutta onneksi Lennin takia täytyi pystyä skarppaamaan. Joku viisas on joskus sanonut, että pelkonsa täytyy kohdata. Ainakin nyt olen kohdannut sen yhden pelkäämäni paikan ja selvinnyt siitä. Ehkä tuon konkreettisen paikan lisäksi olisi vielä muutama tunnetila ja niihin liittyvä pelko kohdattavana... Noh, ei jaksa miettiä, kaikki aikanaan, tai jotain.