Niin. Tämä äiti ottaa ja lähtee Luostolle Lappiin, yli 800 kilometrin ja 10 ja puolen tunnin junamatkan päähän Tampereesta. Antti, joka on juuri aloittanut uudessa työpaikassa jää siis kahdeksi-kolmeksi kuukaudeksi yksinhuoltajaisäksi. Antin työpäivät ovat 7.30-15.30 ja kun Lennin tarha aukeaa seitsemältä, on isi sitten lapsen kanssa kolkuttelemassa tarhaan oveen joka päivä ensimmäisten joukossa. Ei tule varmastikaan olemaan helppoa. Kaikki kiitos ja kunnia Antille siitä, että antoi luvan tälle äidille ottaa ja lähteä.

Tuntuu, että pitää selittää, selittää muille. Mikä siis saa tämän äidin olemaan niin vastuuton ja itsekäs, että jättää lapsensa taakseen niinkin pitkäksi aikaa? No, eikai sitä voi yhdellä ainoalla asialla kuitata. "Elämäni tilaisuus" päästä Lappiin tutustumaan ja tekemään töitä, ilmainen majoitus, ilmainen ateria päivässä, ilmainen käyttöoikeus kylpylähotellin palveluihin mm. kuntosali, solarium, altaat, vapaalippuja laskettelurinteeseen. Mahtava kokemus. Paljon turisteja ja ohjelmapalveluita, omaa alaa.

Kolme vuotta sitten minusta tuli äiti. Yhdessä yössä. Edellisenä päivänä olin ollut jotain muuta, oma itseni, oma persoonani, minä. Sitten olin yhtäkkiä äiti. Aiemmin suhteellisen aktiivinen, 21-vuotiaan nuoren ihmisen elämä muuttui täysin. Omasta kodista tuli lapsen koti, koti josta ei voinutkaan poistua mihinkään ilman pientä nyyttiä. Mitään ei voinut suunnitella ja tehdä ihan vaan itselleen, kaikki piti jakaa. Jokaista liikettään suunnitellessa piti ottaa huomioon joku toinen, toisen tarpeet. Omat yöunet olivat kaunis muisto vain. Kaipa siinä koin jonkinlaisen identiteettikriisin ja ajattelin, että se mikä oli ennen minä on nyt joku muu, olemassa tässä maailmassa vain toista varten, ei itseään.

Aloittaessani opiskelun syksyllä- 06 koin, että elämääni tuli muutakin sisältöä kuin passata pientä lasta. Sain muitakin aikuiskontakteja kuin neuvolan täti ja kaupan kassa. Sain uusia ystäviä. Elämänrytmi tuntui itselleni ominaisemmalta, vaikkakin tietysti rankalta. Silti on edelleen vaikeaa olla sitä mitä "vaaditaan". Se voi kuulostaa kamalalta ja kylmältä, mutta on vaikeaa antaa itsestään niin paljon toiselle, vaikea olla olematta itsekäs, vaikka on kyse omasta lapsesta. Ilta ulkona ilman lasta, viikonloppu ilman lasta, kaupassa käynti ilman lasta, ne ovat kaikki mahtavia asioita ollessaan mahdollisia. Mutta yksi ilta on yksi ilta. Yksi kauppareissu on yksi kauppareissu. Joitakin äitejä se voi kantaa eteenpäin pitkäänkin. Joillekin se ei joskus riitä. Ei vaikka tahtoisi sen riittävän.

Tarvitsen tilaa omalle itselleni, omille tunteilleni, omille ajatuksilleni. Jos se tekee minusta itsekkään, niin ei voi mitään. En aio väittää etten ikävöisi lastani, tietenkin ikävöin! Onhan Lenni kaikesta vaikeudesta huolimatta, jota äitinä olemisessa koen, tärkein asia elämässäni. Katsoin yksi ilta Lenniä katsomassa piirrettyjä ja makaamassa sohvalla, pullaposket kiinni tyynyssä ja siniset silmät tappittamassa telkkaria hillittömän pitkät silmäripset kehyksenään. Ja taas, kuten aina välillä minut täytti hillitön suojelemisen halu, tuttua varmaan kaikille äideille/isille. Se tunne, että haluaa suojella toista kaikelta pahalta mitä maailmassa on, haluaa rutistaa ja lohduttaa ja toivoo, että voisi itse ottaa vastaan lapsen puolesta ne murheet, jota hän ehkä joskus kohtaa. Toista rakastaa, mutta välillä tarvitsee selvittää omia ajatuksia, tehdä asioita itselleen. Enkä sitäpaitsi ole lähdössä toiselle puolelle maapalloa, enkä edes pois maasta. Enkä vuodeksi, enkä edes puoleksi. Joku muukin äiti ja varsinkin isä on varmasti joskus "jättänyt" lapsensa pidemmäksikin aikaa. Toivotaan, että Luoston keikka tuo minulle itsevarmuutta ja suo minulle sitä mitä siltä toivon. Ihan vaan itseni takia. Ja sitä kautta myös Lennin takia.